Kasvattien omistajien kertomaa

osa yksi 

Elämää sloughin kanssa

 

                      Toukokuussa 2014 elämämme muuttui, pysyvästi. Perheeseemme muutti kaksi sloughia. Ennen niin rauhallinen ja leppoisa elämä vaihtui vilinään ja vilskeeseen, kun nuoret herrat Qalb Elassad Anig (Newton) ja Qalb Elassad Aman (Nehoda) pyyhälsivät pitkin pihaa ja tutustuivat maailman ihmeisiin. Ei enää siistiä kotia, ei enää hiljaisia hetkiä. Eloisa kaksikko pisti paikat hyrskyn myrskyn, eikä meillä enää koskaan ollut tylsää.

                      Perheemme oli harkinnut koiran ottamista jo kauan. Vanhempieni luona asustelevat afgaanipojat olivat jo iäkkäitä, eikä papparaisista ollut enää seuraa harrastuksiin, eikä oikein edes lenkkeilyyn. Vinttikoiran itsenäinen ja itsepäinen luonne miellytti, mutta afgaanin turkin hoitaminen yhdistettynä lapsiperheen arkeen ja työelämään arvelutti. Halusimme ison vinttikoiran, mutta vähäisemmällä turkin määrällä. Koiran toivottiin olevan luonteeltaan lapsiperheeseen sopiva, poikamme oli tuolloin nelivuotias. Mies toivoi seuraa juoksulenkeille, ja itse haaveilin näyttelyharrastuksen aloittamisests uudelleen. Sloughi vaikutti siis täydelliseltä valinnalta. Koska täällä maalla ei ole koirapuistoja ja muita huvituksia ihan lähietäisyydellä, ajattelimme yhden koiran olevan yksinäinen ja onneton. Jos leikkikaveri olisi omasta takaa, ei elämä kävisi tylsäksi. Niinpä meille muutti kaksi veljestä kerralla.

                      Siinä sitä sitten oltiin. Vaikka monet pelottelivat kahden pennun ottamisen yhtä aikaa olevan täysin tuhoontuomittu ajatus, se oli yksi parhaimmista päätöksistäni ikinä. Se kesä oli lämmin ja aurinkoinen. Kaksi rasavilliä, äärettömän energistä ja vilkasta pentua purkivat tarmonsa pihalla painien ja juoksennellen. Kaikki kukat kaivettiin kukkapenkeistä ja piha täyttyi suurista kuopista. Sisällä käytiin vain vähän lepäämässä, ja taas mentiin. Oveen asennetusta koiranluukusta pojat kulkivat mielensä mukaan ulos ja sisälle. Sisäsiisteys opittiin hetkessä, niinkuin oikeastaan kaikki muutkin asiat. Me päästiin pentuaikana todella helpolla.  Kunhan vaan ruokaa ja liikuntaa riitti, pojat olivat oikein hyvin käyttäytyviä nuoria sloughilapsia. Yksin ei koirien tarvinnut meidän perheessä paljon olla, lähestulkoon aina on joku kotona. Yksinoloharjoituksetkin sujuivat mainiosti, kun velipoika oli tukena ja turvana. Ääntä pojista kyllä lähti, mutta täällä maalla saa lähteäkin. Lapsen kanssa pojat tulivat mainiosti toimeen, ja lasta opastettiin hoitamaan ja kohtelemaan koiria kauniisti. Lempeäluonteinen Nehoda ja lapsi ystävystyivät erottamattomaksi parivaljakoksi. Jääräpäisestä ja oman arvonsa tuntevasta Newtonista tuli minulle kuin varjo. Newton oli aina siellä, missä minäkin.

                      Alusta asti oli selvää, että pojat eivät tulleet vaan kotikoiriksi. Niiden kanssa haluttiin myös harrastaa tavoitteellisesti, etenkin näyttelyitä. Näyttelyremmissä kulkemista harjoiteltiin ja näyttelykoulutuksissa käytiin ahkerasti. Muuten sai elää kuin pellossa, kunhan työt hoituivat. Pojat oppivatkin pian, että heidän hommansa on seistä ja juosta kauniisti ja näyttää hienolta. Herkkujen avulla sloughi tekee lähes mitä tahansa. Kävimme myös hakemassa muutamasta pentunäyttelystä asiantuntijan arvion pojista. Nehoda ei valitettavasti purentavikansa vuoksi soveltunut näyttelyharrastukseen, mutta Newton osoittautui upeimmaksi koiraksi, mitä näyttelyharrastaja voi koskaan edes itselleen toivoa. Upea ulkonäkö yhdistettynä ylpeään luonteeseen oli menestyksekäs yhdistelmä.                      

                      Menestys ja hyvät arvostelut innostivat jatkamaan näyttelyissä käyntiä. Ennen koiran hankintaa olimme matkustelleet paljon mieheni kanssa. Poikien tullessa meille matkailuharrastus muutti muotoaan. Etelän rantakohteet vaihtuivat näyttelyreissuiksi. Aloitettiin vaatimattomasti, ja Newtonin ensimmäinen virallinen näyttely oli Liettuassa. Olisi ehkä ollut järkevää kokeilla ensin jossain Suomen pikkunäyttelyssä, mutta niin sitä vaan lähdettiin heti maailmalle. Newton pitkästyi helposti, joten en halunnut lähteä bussifirmojen valmismatkoille sen kanssa. Omalla autolla reissatessa saattoi pysähtyä minne halusi ja matkustaa koiran ehdoilla. Baltian maat ja Pohjoismaat tulivat tutuksi, ja menestystäkin saatiin lähes jokaisella reissulla. Parasta on kuitenkin ollut tämä yhdessä tekeminen ja matkustaminen. Koiranäyttelyt eivät ole vain minun, vaan koko perheen harrastus. Yhteinen mielenkiinnon kohde on yhdistänyt meitä.

                      Joulukuussa 2014 laumamme vahvistui, kun perheeseen muutti nuori ranskalainen Jassem el Khamis de la Berondiere. Pojat ottivat Jassemin hyvin vastaan. Nyt meillä oli kolme nuorta ja villiä koiraa. Joka ikinen päivä oli käytävä metsälenkillä, satoi tai paistoi. Etenkin suolla juokseminen oli pojista mukavaa, ja kulutti paljon energiaa. Hiekkamontuilla ja rannalla oli myös mukava käydä juoksuttamassa koiria. Afgaaniin verrattuna sloughi on nuorena paljon energisempi. Turkinhoidossa pääsi helpolla, mutta pukemaan näitä joutui. Pojat palelivat helposti, ja takkia sai laittaa päälle jo vähänkin viileämmällä säällä. Vähän vartuttuaan pojat alkoivat kuitenkin vaellella liian kauas, eivätkä antaneet aina kiinni, jos ei sattunut huvittamaan. Vapaanajuoksentelu vaihtui turvallisuussyistä ensin koirapuistoon, myöhemmin omalla aidatulla pellolla juoksenteluun sekä remmilenkkeihin.

                      Jassemin sisäsiisteysopinnot eivät sujuneet yhtä mallikkaasti kuin keväällä tulleiden veljien. Joulukuun pakkaset eivät houkutelleet ulkoilemaan, mutta neuvokas nuorimies oli kuitenkin ymmärtänyt, että koiranluukusta pitää poistua pihalle pissahädän yllättäessä. Jassem laittoi päänsä ulos luukusta, mutta loppuosa koiraa oli luukun sisäpuolella. Siinä oli sitten hyvä lorotella, kun tassuja ei palellut laisinkaan. Joulukuusi oli kaikkien kolmen nuoren miehen mielestä ilmiselvästi sisävessa. Sinä jouluna ei kuusi montaa päivää sisällä ollut... Pojista oli myös hauskaa raahata tavaroita luukusta pihalle. Etenkin pyykit oli mukava napata kuivaustelineesta, ja kiikuttaa ulos. Pihan pyykkinaru oli oikea huvipuisto; kaikki vedettiin narulta alas ja leviteltiin pitkin pihaa. Mitään ei kuitenkan rikottu, mutta jostain syystä pyykkiä kuivattiin jatkossa vain sisätiloissa.

                      Jassemin myötä innostuimme vielä enemmän näytteyistä. Newton ja Jassem olivat hyvin erilaisia, joten oli kaksi mahdollisuutta miellyttää tuomaria. Keksimme miehen kanssa kiinnostavia paikkoja, jonne lähteä matkalle. Sitten ilmoitimme koirat näyttelyyn ja samalla tutustuimme muutenkin paikkakuntiin ja nähtävyyksiin. Kierreltiin paljon myös ihan kotimaassa. Samalla, kun käytiin tapaamassa sukulaisia, käytiin myös näyttelyssä. Newton saavutti jopa yhdistyksemme vuoden näyttelykoirapalkinnon. Tästä saavutuksesta olen varmaan ikuisesti ylpeä.

                      Pojat osoittautuivat myös innokkaiksi vieheen jahtaajiksi. Täällä Pohjanmaalla ei ole vinttikoirarataa lähimaillakaan, mutta maastojuoksua pystyy harrastamaan missä vaan. Me emme mieheni kanssa niin juoksukilpailuharrastuksesta perusta, mutta pojilla tuntui olevan hauskaa. Maastoharjoituksissa käytiin ahkerasti, ja jos lähiseudulla järjestettiin juoksukilpailu, pojatkin pääsivät osallistumaan. Menestys on ollut varsin keskinkertaista. Pojat pääsivät kerran karkureissulla jahtaamaan ihan aitoa ja oikeaa pupua, ja sen jälkeen keinotekoinen viehe on tuntunut vähän tylsältä. Tuolloin pupu onneksi pääsi piiloon ladon alle, ja pojat jäivät ilman paistia.

                      Juhannuksena 2016 pojat saivat itselleen pikkusiskon, kun Abd al Jabbar Soetsomsokker (eli tuttavallisemmin Wellsie) muutti meille. Topakka ruotsalaisprinsessa ei pelännyt lainkaan uusia veljiään. Jassemin kanssa oli kiva leikkiä, mutta Newtonia Wellsie ihaili. Kun Newton teki jotain pahojaan, pentu matki heti perässä. Newton ehti opettamaan Wellsielle pöydälle kiipeämistä, trampoliinissa hyppimistä sekä kaikenlaisia temppuja ja kepposia. Pentu katseli silmät pyöreänä veljensä tekemisiä, ja toisti hetken kuluttua saman tempun perässä.

                      Heinäkuussa 2016, vain reilu viikko Wellsien saapumisen jälkeen, rakas Newtonimme joutui onnettomuuteen. Vaikka lähdimme heti lääkärille, ei mitään ollut enää tehtävissä. Kesä 2016 menikin surullisissa tunnelmissa, mikään ei enää huvittanut. Kaikki tuntui turhalta, näyttelyihin ei ollut mitään kiinnostusta lähteä, ja hetken tuntui siltä, että nyt mä luovutan. Newton oli ollut mulle kuin paras ystävä, sielunkumppani ja työpari. Elämäni koira. Tuntui kuin mikään tai kukaan ei voisi koskaan korvata mun kokemaa menetystä. Oli kuitenkin pakko jatkaa eteenpäin. Perhe, työ ja kolme ihastuttavaa kuonolaista vaativat huomiota.Mies ilmoitteli Jassemia ja Wellsietä näyttelyihin, kun itse en halunnut sitä tehdä. Pikkuhiljaa aloin ajatella, että olen Newtonille sen verran velkaa, että yritän parhaani. Niin Newtonkin aina teki. Elämä alkoi tuntua taas elämisen arvoiselta.

                      Syyskuussa 2016 lähdimme Saksaan. Suruaika oli ohitse, nyt koittaisi uusi aika. Kaunis, upeanvärinen Zora lähti sinne tapaamaan pokaystäväänsä, ja toiveena oli saada maailmaan oikein monta pientä punaista paholaista, Newtonin muistoksi. Loppuvuodesta maailmaan syntyi 11 pientä suloista söpöläistä, joista yhden olisi tarkoitus tulla osaksi laumaamme.

                      Elämä sloughin kanssa on ollut antoisaa. Koirista on paljon seuraa ja iloa. Sloughi on osoittautunut täydelliseksi rotuvalinnaksi meidän perheeseen. Aikaa ne vie, ja kaikki rahatkin niihin kuluu, mutta ne antavat elämään sisältöä ja opettavat kärsivällisyyttä. Lapsi on saanut koirista ystävän, ja koirat leikkivät mielellän pojan kanssa. Sloughi on hyvin laumasieluinen eläin, ja koirakolmikko nukkuukin usein yhdessä kasassa. Elämä on sopuisaa ja leppoisaa. Kuninatar Wellsie määrää, ja pojat tekevät mitä Wellsie haluaa. Slougi sopii perheeseen, jolla on sille aikaa. Jos sitä kohtelee kauniisti, siitä saa uskollisen ystävän. Elämä näiden kanssa vaatii loputonta kärsivällisyyttä ja hyvää huumorintajua, mutta vastalahjaksi saa monta kymmentä kiloa rakkautta.

Joannan hauska kertomus omasta laumastaan. 
Joannalla on neljä sloughia joista kaksi (3) on minun kasvattejani. Qalb Elassad Aman "Nehis", joka suurista odotuksista huolimatta, ei muistanut kasvattaa riittävästi alaleukaa, että olisi voinut pärjätä näyttelyissä. Nehis on luonteeltaan aivan huippu. Niin iso poika ja niin kultainen luonne. Joannan sielunkumppani, Nehiksen veli Qalb Elassad Anig menehtyi valitettavasti nuorea tapaturmaisesti. 
Vaalea Ranskalainen Jassem El Khamis De La Berondiere on pärjännyt myös erinomaiseti näyttelyissä. 
Ruotsista saapui sitten prinsessa pojille kuria antamaan. Abd Al Jabbar Soetsomsokker "Wellsie". Wellsie pitää huolen, että pojat on kurissa. Wellsie on Helen Olsonin ensimmäisestä sloughipentueesta ja hänelle on nyt suunnitteilla toinen pentue 2018, jossa emänä Wellsien emä ja mielenkiintoinen uros jonka sisko löytyy myös minun B-pentujen takaa. 
Viimeisenpänä vaan ei varmasti vähäisempänä Belial Anig Quz Qazah "Asmis"  Mutta piteimmittä alkupuheitta. 
Tässä Joanna huumorilla maustettu tarina. 
onko nuo sun kaikki koirat saman luonteisia?" Ihmisten ilmoilla käydessämme olen kuullut monta kertaa tuon kysymyksen. Ventovieraille ihmisille tulee usein vain vastattua, että ei toki, kaikki ovat omia persooniaan. Kysymys on oikein hyvä. Itsekin sitä helposti ajattelee, että esimerkiksi kaikki saksanpaimenkoirat ovat tietyn luonteisia, tai kaikki kultaiset noutajat ovat keskenään samanlaisia. Tai vielä pahempaa; kaikki miehet ovat sitä, kaikki ulkomaalaiset tätä jne. Tätä meidän joukkiota tarkkaillessa huomaa, että saman rodun sisällä on kyllä kaikenlaisia luonteita ja persoonia, ihan kuin meissä ihmisissäkin.
Ennen ensimmäisten sloughien muuttoa meille tutustuin rotumääritelmään, ja luin muutenkin kaiken mahdollisen suomenkielisen aineiston minulle ennestään tuntemattomasta rodusta, kuten kunnon pennunostajan kuuluukin. Sieltä jostain lukemastani aineistosta on jäänyt mieleen lause, joka meidän perheessä on muuttunut lähinnä vitsiksi: "sloughi on etäinen ja itsenäinen". Odotin saavani elegantteja, hienostuneita, kissamaisia jaloja eläimiä, mutta totuus on tarua ihmeellisempää. Meillä asuvasta koiralaumasta etäisyys ja itsenäisyys on yleensä erittäin kaukana.
Nehoda on ainoa, joka on edes joskus etäinen ja itsenäinen. Se on tietenkin juuri se ainut tilanne maailmassa, jossa EN haluaisi sen olevan sellainen. Nehodan kun päästää irti remmistä, se ottaa nopeasti sitä etäisyyttä, ja paljon. Nehis painelee hevon kuuseen nopeammin kuin ehdin edes kissaa sanoa. Ja siellä hevonkuusessa se viihtyykin sitten tunti tolkulla. Kun arvon herra sloughi vihdoin on jaloitellut riittävästi, on emännän liikutuksen aika. Juuri kun luulee saavansa Nehodan kiinni, pyrähtää se muutaman metrin päähän heiluttamaan häntää ja katselemaan pää kallellaan. Jostain kumman syystä Nehis lenkkeilee nykyään vain aidatulla alueella tai remmissä.
Nehodan mielestä ruokailu on koiran elämän kohokohta. Jos ruokailee mahdollisimman usein, on elämä paljon hauskempaa. Nehikselle maistuu ihan mikä vaan. Etäinen ja itsenäinen suuri metsästäjä säästää voimiaan, ja hätistelee emäntää ruuanhakuun kolme kertaa päivässä. Hidasta palvelua vauhditetaan läpsimällä käpälillä ja tuijottamalla tiiviisti syyttävällä katseella. Tarpeen vaatiessa otetaan myös ääniefektit avuksi. Aamuruoka on oltava kupissa viimeistään seitsemältä. Jos palvelusväki ei herää, niin niihin saa kummasti vauhtia, kun hyppää sänkyyn läpsimään ja kaivamaan ihmisiä pois peiton alta. Päivän aterian vaatiminen aloitetaan siinä puolen päivän aikoihin, sillä ei nyt kukaan normaalilla ruokahalulla varustettu koira jaksa kolmeen asti odottaa. Ja iltapalakin on aivan liian myöhään, ja sitä on ihan liian vähän. Nehodan elämä rytmittyy ruokailuaikojen mukaan. Emännän on turha haaveilla leppoisista sunnuntaiaamuista, jolloin voisi nukkua edes vähän pidempään.
Yöllä antaisin melkein mitä vaan, jos saisin sitä etäisyyttä ja itsenäisyyttä. Nukkumaan mennessäni ei sängyssä ole ainoatakaan koiraa. Öisin herään tukalaan kuumuuteen. Vähintään kolme, yleensä neljä sloughia on änkenyt itsensä aivan kiinni ihooni. Peiton allakin on yksi. Mies saa nukkua aivan rauhassa, kun koko jengi pakkautuu mun viereeni. Etäiset ja itsenäiset sloughit tykkää nukkua läjässä, mut miksi ihmeessä sitä koiraläjää ei voi muodostaa sohvalle tai koiranpetiin. Ei siinä mua pitäisi tarvita. "Sloughi kiintyy vahvasti yhteen ihmiseen" sanottiin jossain rotuoppaassa. Joo, olen huomannut..
"Sloughit voivat olla nuorena hyvin vilkkaita". No niin voivat, olen huomannut. Nehoda, Jassem ja Wellsie ovat kaikki olleet eloisia nuorena, mutta Asmodeus on aivan oma lukunsa. Asmodeus on kuin hurrikaani, joka tuhoaa kaiken tieltään. Asmis menee eikä meinaa. Ensin tehdään, ja sitten vasta ajatellaan. Asmodeuksesta on hienostuneisuus kaukana. Täystuho ahkeroi tuhotöitään väsymättömällä tarmolla. Sen hampaisiin ovat joutuneet niin sohvat, sängyt kuin kodin irtaimistokin. Mun kaikissa vaatteissakin on reikiä. Salamannopea terminaattori kiipeää pöydille ja hyllyille, ja pihistää haluamansa pohjattomaan kitaansa. Asmodeus on kiltti ja herttainen kuin panssarivaunu. Se osaa hiippailla hipihiljaa pahantekoon, ja painella koiranluukusta pihalle valon nopeudella saalis suussaan. Äkkipikainen teinipoika hermostuu helposti, mutta leppyy vielä helpommin. Asmis on hankala ja äksy, mutta kuitenkin niin aito ja vilpitön. Asmodeus ei teeskentele eikä hienostele, Asmiksessa on aitoa alkukantaisuutta.
Slougheista löytyy myös vartiointiviettiä. "Sloughit eivät hauku kovin paljon, ne ovat hyvin hiljaisia." Kenenkähän koiria tuon lauseen kirjoittaja on tarkkaillut, ei ainakaan meidän. Räkytys ja ulvonta raikaa, jos naapuri kehtaa liikkua omalla pihallaan, tuuli heiluttaa puiden oksia, tai jostain kuuluu jotain rapinaa tai ääntä. Terassin portaat vaan tömisevät, kun pojat painelevat pihalle kuin sonnilauma, kumean vahtihaukun kera. Wellsie antaa poikien hoitaa vahtimishommat, ja kurkkii turvallisesti sisällä ikkunasta, mitä ne pojat siellä pihalla oikein puuhailevat.
Wellsie on hyvinkin etäinen, ainakin jos näyttelyistä puhutaan. Mitä suurempi on etäisyys tuomarin ja koiran välillä, sitä mukavammin ovat asiat Wellsien mielestä. Vieraiden miesten ei tarvitse tulla koskemaan, ei kunniallinen hieno neiti sellaista suvaitse. Wellsie on hyvin herkkä ja hienotunteinen nuori nainen, joka pitää huolta maineestaan ja siveydestään. Poikalauman keskellä varttunut prinsessa on vaativa ja oman arvonsa tunteva hienostelija, joka nauttii takan edessä loikoilusta sekä pehmeillä tyynyillä makoilusta. Wellsie on ehkä eniten kissamaisin meidän koirista. Omalle laumalle omistautunut Wellsie arvostaa rutiineja ja pysyvyyttä, mutta haluaa arkeensa pienta luksusta. Wellsie on ehkä eniten sellainen, minkälaiseksi sloughin kuvittelin. Varautunut, mutta tutustuessaan hyvinkin välitön ja vilpitön rakastettava eläin. Wellsie inhoaa kylmää ja märkää, tungosta, melua ja yksinäisyyttä. Wellsie tahtoo viereen, peiton alle, takan eteen. Aito itämainen prinsessa.
Jassem on kaikkea muuta kuin etäinen ja itsenäinen. Kiltti, tottelevainen Jassem on mukavaa seuraa. Jassemin kanssa on helppo elää, mutta on silläkin oikkunsa. Jassemin intohimona ovat toisten koirien hännät. Mitä pörröisempi ja heiluvampi, sen herkullisempi se Jassemin mielestä on. Vapaana ollessaan pitää tämän ranskalaisherran käyttää kuonokoppaa, jotta kavereillakin olisi kivaa. Viileä, vaalea Jassem on oikea herrasmies, joka on lähdössä aina innolla mukaan ihan minne vaan. Tästä itsevarmasta maailmanmiehestä ei heti uskoisi, että hän kärsii alustayliherkkyydestä. Jassem ei pidä liukkaista lattioista, eikä minkäänlaisista portaista, eikä kolisevista tai heiluvista alustoista. Wellsien myötä Jassemin on vaan ollut pakko ottaa itseään niskasta kiinni, ja käyttäytyä kuin mies. Ei se ole mies eikä mikään, joka ei portaita ylös pääse. Tytön perässä sitä menee vaikka heikoille jäille, tuumi Jassem, ja sitkeästi kapusi terassin tai yläkerran portaita kauniin tytön perässä. Kun piti sitten tulla toiseenkin suuntaan niitä portaita, pääsi Jassemilta aluksi katkera itku. Emäntä sai kanniskella isoa koiranroikaletta alas portaita kerta toisensa, ennenkuin herra oli kerännyt kylliksi rohkeutta itsenäiseen suoritukseen.
Kyllä kaikilla rahaa on, mutta harvalla hienot koirat. Meidän jengi ei ole hieno perinteisellä tavalla ajateltuna; ne eivät ole mitään multisupervoittajia ja näyttelymenestyjiä. Niissä on virheensä ja puutteensa, mutta niin on meissä kaikissa. Sloughinelikko hurmaa aitoudellaan. Siinä on 120 kiloa ja 16 käpälää rakkautta vähän persoonallisemmassa paketissa. Helpommalla mä pääsisin ilman näitä riiviöitä, mutta kyllä mun elämä olis silloin ihan hemmetin tylsää.